Törähti taas tunnustus. Wind-up toy Kummastus-blogista ojensi sen mulle. Hymyni on korvasta korvaan.
Kiitos Wind-up toy!
Harmillista täs on se, et huomenna on duunipäivä. Juhliminen ei nyt käy. Muuta kuin pullakahvin merkeissä.
Tän palkinnon voi lunastaa aika helposti. On kuvailtava kolme rakasta asiaa ja yksi rakas valokuva.
No sit hommiin.
Näitä mä fanitan eli kolmen top ten (voiks kolme olla kymmenen... noh, ei nyt takerruta siihen)
1. Perhe. Mies, lapset ja kissa. Vaik ne ei mun juttuja jaksakkaan kuunnella. Paitsi kissa. Se kyl kuuntelee, jos sitä sit koko ajan rapsuttaa. Ihan korruptoitunut sekin tyyppi. Hitsi!
2. Meri ja meren rantojen kalliot. Meri kaikissa olomuodoissaan. Kalliot, ne ikuiset. Ovat olleet ennen mua ja ovat mun jälkeen. Istun mielelläni kalliolla ja katselen merta. Silittelen kallion rosoista pintaa ja funtsailen kuin vanha se on. Tuhansia, kymmeniätuhansia vuosia? Pysyvyyden ja jatkuvuuden tunne rauhoittaa mua.
3. Vapaus. Ei kelloja. Ei aikatauluja. Olemista ilman yhtäkään kalenteri merkintää. Tää toteutuu vain lomilla. Yleensä kesälomalla. Arki on niin aikataulutettu, et viikkokin ilman yhtään agendaa tuntuu mahtavalle.
Mul on paljon kuvia, josta voisin kertoa. Mut otan esittelyyn kuvan, joka ihan ekana tuli mieleen funtsiessani tätä rakas valokuva-asiaa.
Ollaan päiväkodissa. On valokuvauspäivä. Meitä kuvataan ryhmänä, yksittäin, pareittain. Sit meitä kuvataan pöytäkunnittain. Siel päiväkodissa oli pyöret pöydät, joiden ääressä syötiin ja askarreltiin. Kuvaus tapahtu niin, et ne jotka istu muutenkin samassa pöydässä, kuvattiin kimpassa siin pöydän ääressä. Meil kaikilla oli joku arkartelutyö käsissämme. Oltiin eskarilaisia. Päiväkodin ylintä hierarkiaa. Siis hoitajien jälkeen.
Istun siin kuvassa bestikseni vieressä. Bestiksen johon tuolla päiväkodissa tutustuin. Ja ollaan edelleen bestiksiä. Mul on kaks pitkää lettiä molemmin puolin päätä. Muutama hiuskiehkura on irronnut ja ne roikkuu otsalla. Koko porukka hymyilee iloisesti. Suut leveässä hymyssä tai ihan naurusta auki. Muutamilta puuttuu etuhammas. Se on toi ikä, kun etuhampaat alkaa mennä vaihtoon. Kaikki niin vilpittömän iloisen näköisiä.
Kuvaa katsellessa mä funtsaan, kuin ihanan huoletonta aikaa toi oli. Mä mietin, etten silloin tiennyt, mitä mun elämälle kuuluu nyt. Ja mitä siinä välissä on tapahtunut. Arvuuttelen, mitä muille kuvassa oleville mahtaa tätä nykyä kuulua. Noh, bestiksen kuviot mä tietty tiedän.
Kuvan fiilis on niin "täältä tullaan elämä". Lapsissa kun on mahdollisuus kaikkeen.
Tunnustuksen eteenpäin pukkaaminen hoitu oikeestaan tossa toissa päivänä, kun lykkäsin silloin saamani tunnustukset etiäpäin. Samaa mieltä olen asiasta vieläkin.
Ja sit kahvin keittoon. Oiskohan pakkasessa pullaa kans? Täytyy mennä koluamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Nakkaa omat mietteesi aiheesta.