Kevät ja alkukesä olivat kiirettä. Mentiin ja tultiin. Kesää odotettiin. Ei siinä ehtinyt edes blogia päivitellä. Kun oli kiire.
Kiire on nyt ohi. Pohjaton suru tullut tilalle.
Äitini on kuollut. Äkkiä ja arvaamatta.
En ymmärrä. En usko.
Voiko tästä koskaan selvitä?
Pysäyttävää. Kesällä ei kuuluisi olla surullinen, mutta eihän elämä vuodenaikoja ajattele toimiessaan. Kulunut, mutta silti totta se että aika auttaa. Hetki kerrallaan täytyy olla ja elää, suru ottaa tilansa. Joskus vielä tulee aika jolloin se väistyy hieman.
VastaaPoistaOsanottoni.
Kyllä, siitä voi selvitä, pikku hiljaa ja pienin askelin. Surun syvyys ja pituus on suoraan verrannollinen siihen suhteeseen, joka menehtyneeseen ihmiseen on ollut. Tai siihen, mitä kentioes on jäänyt saamatta, mitä suhteesta on puuttunut.
VastaaPoistaIkävä ei katoa koskaan, se vain poistuu enemmän ja enemmän takavasemmalle. Siellä se on, aina, mutta ei särje päivittäin. Onnellista on se, että menehtynyt ihminen on ollut osana elämää, ollut muovaamassa sinusta sitä ihmistä, joka sinusta on tullut. Menettämisen ammattilaiseksi ei voi valmistua, se on yhtä suurta ja vavahduttavaa jokainen kerta.
Jaksamista, ja iso sekä lämmin halaus...:)
"Kun suuri puu kaatuu,
VastaaPoistametsässä on pitkään aution näköistä"
Iso virtuaalihalaus ja jaksamista
Leena
Lotta, Pitsit sekaisin, Leena: Lämmin kiitos myötäelämisestä ja kauniista kommmenteistanne.
VastaaPoistaNe lohduttivat <3