Seisovaa vettä

On se kuulkaa kamalaa. Kun ei päässä liiku mikään. Ei se nyt mulle mitenkään tavatonta ole. Enemmänkin normi olotila. Mut kun siitä tulee paineita. Mun pieni, röpelöinen saksanpähkinä, joka leikkii tuol yläkerrassa aivoja, raksuttelee tyhjää. Mä kuulen kuinka rattaat koittaa saada vauhtia ja päästä pyörimään, mut ei.

Ei ku ei.

Kun mä en keksi mitään kirjotettavaa.
Ihan kauheeta, karseeta, kamalaa. Help miiii!

Eilen tääl Stadissa koettiin pahin ruuhka aikoihin - jos koskaan. Mannerheimintien ja Kaivokadun kulmassa putos sporan sähköjohdot kadulle. Siihen vilkas liikenteiseen risteykseen vähän ennen neljää iltapäivällä. Pahimpaan ruuhka-aikaan. Arvaatte, et sekasorto ja mahdoton liikenneryysis oli valmis.
Meikä nuokku ratikassa kotimatkalla kun jossain vaiheessa kuljettaja kerto, ettei keskustaan päästä. Piti jäädä pois jo Kansallismuseon kohdalla ja jatkaa matkaa jalan. No ei se mitään, muutkin käveli. Näytti et koko Stadi oli liikkeellä kävellen. Mikään nelipyöräinen ei jonoissa hievahtanutkaan. Jotkut kuumakallet autoissaan toitotti torvea, mut minkäs teet. Kaupunki oli pysähdyksissä. Autot, ratikat, dösät. Kaikki sievissä jonoissa, jotka ei liikkuneet milliäkään. Kävelin Sokoksen eteen ja ihmettelin, miten outoa kaikki oli. Jalkakäytävät tupaten täynnä ihmisä. Tunnelma kuin jossain New Yorkissa, kun oikeesti piti katsoa kuin kävelee, ettei jäännyt vastaantulevien jalkoihin. Ja se hiljaisuus. Tiettekste kun autojen ja muun liikenteen melua, sitä kaupungin huminaa, ei kuulunut. Oli vaan mahtavat ihmismassat kaduilla. Autot jonoissa, jotka ei liikkuneet tuumaakaan.
Mä jäin hetkeks ihan paikkoilleni. Kokemaan sen hiljaisuuden. Se oli niin outoa.

Taas kerran laitoin isot kiitokset kaikille niille tahoille, jotka ovat metron olemassa oloon vaikuttaneet. Siin on niin mainio menopeli. Maan päällä täys kaaos ja metrot tunneleissa ihan ajan tasalla. Pääsin himaan ilman viivytystä tai hikoilua kaaoksessa. Autojonoissa.

Muutkin tunnelit ovat toimineet. Chilen kaivosmiehet on saatu päivän valoon. On se hurja juttu. Toi koko episodi. Olla reilu kaks kuukautta maan alla ja vihdoin viimein päästä sieltä pois. Ahtaanpaikan kammosena kärvistelin kavereiden puolesta sitä kapeassa puolen metrin tuubissa olemista ja reilun puolen kilsan matkaa maan pinnalle. Mun kantti ei olis kestäny. Mut mä en olekaan kaivosmies.

Koko tosta kaivoshäppeningistä jäin miettiin, miks jotkut katastrofit saa mahdottomasti median huomiota ja toiset katastrofit jää meiltä muilta kuulematta. Maailmalla kun tapahtuu kaikenlaista koko ajan.
Sadoilta tuhansilta ihmisiltä menee kodit hyökyaallon alle. Jos ei seassa satu oleen länsimaisia ihmisiä, voi juttu kuittaantua muutamalla pikku uutisella. Ja se siitä. Uutisointi saa ihan megalomaaniset suhteet jos mukana katastofissa on esmes turisteja. Niin et miksi me seurattiin Chilen kaivosmiesten pelastusoperaatiota livenä ja netissä ja joka ainoassa uutispläjäyksessä tällä viikolla?
Ei siin mitään. Homma vei mutkin mukanaan. Olin ruudun edessä ahkerasti ja kun nosto-operaatio alkoi jännitin sen onnistumista.
Hesarissa oli yhtenä päivänä aukeaman juttu pelastuskapselista. Paperiin oli painettu oikeassa mittasuhteessa pelastuskapselin halkaisija (53cm). Meikä laitto lehden lattialla ja kävi seisomaan sen ympyrän sisään. Ei helkkari! Ei olis ollu mun juttu. Olla tollasessa pötkylässä. No tietty vaihtoehdot oli aika vähäset ja maan päälle pääseminen vaihtoehdoista kutkuttavin. Mut betsoja olis pitäny meikäläiseen pumpata tupla annokset ja tajuttomana runtata pelastuspötkylään.

Mut siis miksi jotkut onnetomuudet / katastorifit / sodat / mullistukset saavat palsta tilaa ja jotkut eivät? Mikä tekee toisen hädästä mediaseksikkään? Hitto, on toikin sana...
Siitähän on kysymys. Mikä juttu massoja kiinnostaa?
Mikä meitä kiinnostaa?

Mikä teitä kiinnostaa? Sitä mä kysyn nyt? Mistä mun kuulkaa pitäs srivata, et porukat tykkäis? Lukijat, blogin seuraajat tulevat ja menevät.
Kuinka sais teidät jäämään? Odottamaan seuraavaa juttua. Kommentoimaan.

Pitäisi olla tossa blogin lukijoiden toiminnoissa sellainen sarake, et jos haluaa lopettaa jonkun blogin seuraamisen, vois antaa palautetta. Miksi lopetti lukemisen. Se auttais blogin kirjoittajaa.
Se auttais mua.

Mä kun en kirjoita tätä itselleni. Vaan lukijoille. Ilman lukijoita tää on turhaa.

Nm. yhden lukijan menettänyt... Sniff ja huokaus.