Päivän pieru

Aattelin kertoa mun maanantaista. Paskamaisin päivä viikosta tällaselle ma-pe 8-16 työtätekevälle. Hatutus maanantaille alkaa jo edellisenä iltana. Maanantaita vasten yön nukun aina sika huonosti. Se on jotenkin sisäänkirjoitettu mun korvien väliin. Heräilen usein. Kyttään kelloo ja käännän kylkeä. Oonkin sit niin freesiä kamaa aloittamaan uutta viikkoa.

Noh, kello pelittää 5.30. Joka penteleen arkiaamu. Hei oikeesti! Toi ei oo ihmisen aika nousta. Ennen kukonlaulua ponkasta pystyyn. Siitä huolimatta mun on noustava. Duunimatka vie sen verran aikaa ja aamutoimet on saatava tehdä rauhassa. Se et työpaikka on toisella puolella kaupunkia on vaan hyvä. En liiku siel päin muuta kuin työpäivinä. Saa meikä olla rauhassa vapaalla. Niin et ylös vaan ja kahvin keittoon.

Kahvi on sellanen asia, jota ilman ei päivä ala. Ei ollenkaan. Toinen, joka tarvitaan kahvin kyytipojaks on Hesari. Mitä kahta en aamuistani vaihtais. No kahvi ja Hesari. Ilman niitä en tuu tajuihini. Kahvi on aina taattu. Meillä kaapit notkuu kahvipaketteja. Olis maailmanloppu, jos huomais kahvin loppuneen silloin kun tarttis sitä keittää. Hesarin kans on joskus pulmia, vaik jämptisti tossa neljän jälkeen postiluukku yleensä kolahtaa (joku parka joutuu herään viel aikaisemmin kuin minä...). Joskus on sit niin, et Hesari ei ookkaan viel tullut ja silloin meikä on ihan pihalla aamunsa kanssa. No, tänään lehti oli kynnyksellä. Kaikki siis reilassa.

Kahvi, Hesari, suihku, meikit naamariin. Vaik ei meikistä kyl mitään hyötyy oo. Meikki tai ilman - yhtä seinästä revästyn näköistä tääl on. Mut saahan sitä yrittää.

Aamurutiinit vie sellasen vajaan tunnin. Takki niskaan, laukku olalle ja kohti metristä. Metro on maailman joukkoliikennevälineistä yks parhaista. Oikeesti. Se kulkee minuutin tarkkuudella. Paitsi jos tulee joku tekninen ongelma, joita on harvoin. Tai joku päättää päivänsä metro tuulilasin alle. Miks muuten nää elämäänsä kyllästyneet ajoittaa viimeisen tahtonsa ruuhka-aikoihin?? Aamuun tai sit neljän ruuhkaan? Ei tartte lähtee yksin?? Tai jotain.
No mut oli metron este mikä tahansa, se korjataan nopeasti ja aikataulut ovat taas pian ajantasalla.

Duunimatka aamumetrossa on autuasta. Viel ei oo ryysistä. Muutamia muita onnettomia, jotka joutuu näköjään kans herämään liian aikaisin. Metrossa mä luen Metroa. Siis sitä ilmaislehteä, jota Stadin joukkoliikenne menopeleissä jaetaan. Saa ottaa ja lukea. Jättää penkille lähtiessään tai pakata kassiin. Vaik Hesari tuli jo katottua, luen silti Metronkin uutiset. Usein samoja juttuja mut lyhyempinä versioina. Kertaus on perille menon tae. Ainakin mun tapauksessa.

Siin lukiessa matka taittuu ja ollaan Steissillä. Nousen kyydistä ja dallaan Sokoksen eteen sporapysäkille. Venailen muutaman minsan ratikkaa ja jatkan matkaa. Tää metron ja raitiovaunun vaihtoyhdistelmä on viilattu minuuttiaikataululla. Mul ei oo varaa seistä rullaportaissa, joita siirtymisen aikana on kolmet, vaan mä kirmasen ne kaikki ylös kävellen. Ihminen, joka rullaportaissakin kävelee/juoksee on oikeesti kiireinen. Mä tiedän. Ja sen takia mä seison aina tarkasti oikealla menosuuntaan nähden, silloin kun mul ei ole kiire. Saa kiireiset viuhahtaa ohi. Mua nimittäin riipii edessä seisojat tai hissun kissun portaita töpöttelevät silloin kun itsellä on vauhti päällä. Rullaportaiden vasen kaista on KIIREISILLE! Oikealla puolella voi sit vaik meditoida, jos tarve on.

Takas tähän päivään. Ratikka vie mut perille. Aika kuluu sähköpostia puhelimella selatessa. Joskus ihan vaan olemalla ja ajattelemalla... useimmiten vain olemalla. Ajattelu alkaa toimia vasta lähempänä puoltapäivää... Tiedoksi vaan työnantajalle. Mä oon hyödyllinen vasta iltapäivällä.

Tänään mul olikin vastuullinen aamupäivä. Uuden työntekijän vastaanottaminen ja perehdyttäminen. Aikaa kolme tuntia ja sit piti uuden työntekijän tarttuu puikkoihin ihan omin voimin. Voi parkaa, sanon minä. Ei oo mistään kotoisin noin lyhyet perehdytykset. Mut meidän firma nyt on vaan sellanen selviydy ite miten parhaaksi katsot - työpaikka. Uudesta pitää saada maksimitehot. Heti. Eihän sitä palkkaa juttelusta makseta.... Sisso! No koitin kaiken oleellisen kertoa toiselle, joka silmät suu ympyrkäisenä katteli mua ja mun papatusta. Oli raukka luullut perehtyvänsä koko tän viikon. Ehkä vähän ens viikollakin. Sanoin kyl lounaan jälkeen kun tuuppasin sen omaan työhuoneeseensa, et voi soittaa ja kysyä milloin vaan. Olen käytetävissä, jos omilta töiltäni ehdin.

Iltapäivä menikin tulevan keskiviikon koulutuksen viimeistelyyn. PowerPointit oli jo valmiina, mut vielä niiden viilaamista ja sisällön sisäistämistä. Kun mä meen muiden eteen puhuun, haluun olla 150% varma, et tiedän mitä puhun. Uus työntekijä ei kertaakaan kysynyt ainakaan multa mitään. Hyvä vai huono merkki? Aika näyttää.Tai huominen. Et onks se aamulla paikalla.

Duunimatka toisin päin kotia kohti. Spora ja metro. Nyt ihmisiä ihan erimalliin liikkeellä kuin aamulla. Piipahdin Kampissa muutamassa kaupassa ja sieltä sit metroon. Kampista on hyvä ruuhka-aikaan mennä metroon. Tilaa istua on ja paikan saa viel ihan varmasti. Rauttiksella tilanne onkin sit jo se, et kuka on nopein ja kellä on terävimmät kyynärpäät, saa istumapaikan. Hurjaa taistelua.
Mä istun mielelläni vaunun jommassa kummassa päässä. Silloin kun paikan valita voi. Kiva istuu niin, ettei selän takana ole ketään. esim. kirvesmiestä. Niinkuin joskus aikanaan yhden onnettoman miehen takana sattu oleen. Karmea juttu sekin oli.

No niin, istuin tänäänkin selkä seinää vasen, kun Hakaniemen asemalta mua vastapäätä tuli istuun vanhempi nainen pitkässä hameessa. Ihan vilkasulla tein diagnoosin: ei oo kirkkaat valot tolla. Se mutisi omiaan. Jutteli jollekin, jonnekin. Ei vaan ollut ketään näkösällä. Kattelin ikkunasta ulos, vaik eihän siel tunnelissa maisemia näy. Ikkunasta heijastu oma kuva eikä siinä oo kyl katteltavaa. No, tää mutisija nosti äkkiä ronskisti toista kankkuaan ja päästi oikein helvetin äänekkään leijan. Siis spräkäs. Desibelei jotain 70-80! Voi helkkari ehdin ajatella, kun tää hörhö mörähti matalalla äänellä "henget puhuvat ennen kuin paskat on housussa". ?!?!?! Hetki hiljaisuutta ja mä repesin. Kaupunkilaisena mun itsehillintäni on kyl kovaa luokkaa. Ventovieraiden kans kun ei mielellään ala ottaa kontaktii. Mut nyt mä päästin ihan helkkarinmoisen hörönaurun. Se nauru vaan tuli. Tää huonohampainen leijan lennättäjä yhtyi mun nauruun. Naurettiin ihan tikahtuakseen. Pari miestä siin vieressä jakoi hauskan hetken meidän kanssa. Siin me neljä naurettiin..
Vaunun toinen pää, se jossa istuin, raikui naurusta ja haisi paskalle. Vai ei oo pääkaupunkiseudun liikennevälineissä tunnelmaa

Pieru - päivän highlight.

Viikon kökkömäisin päivä sai paskanhajuisen tuulahduksen. Sopi oikein hyvin mun maanantaitunnelmaan.

No ilta on mennyt kaikkeen pientä puuhatessa. Tiedätte, niit kotihommii. Pyykkii, ruokaa. Vähän telkkarii. Käsitöitä. Muutama puhelu. Oli pakko kertoo paskanhajuisesta kotimatkasta. Kukaan kuulijoista ei kyl oo ymmärtänyt, mikä tossa oli hauskaa. Enkä mä osaa sanoa sitä. Kaikki palikat vaan oli oikeissa kohdissa. Meikä sopivasti työpäivästä väsynyt. Silloin ne makeimmat naurut yleensä irtoaa. Väsyneenä.

Ei, nyt mä meen suihkuun. Ihan kuin se leija olis kärtsänny mun hiuksiin itsensä kiinni. Ha-ha-haaa

PS. Ilman tota leijatapausta, ei mun päivässä olis ollu mitään ihmeellistä. Kaikki muutkin päivät ihan peruskamaa. Ymmärrätte, miks täällä blogissa keskitytään ihan muihin kuin minä tänään-juttuihin.