Markkinavoimat ja muuta abstraktiaa

On ne kuulkaa metka juttu noi markkinavoimat. Niistä puhutaan kuin ihmisistä. Markkinavoimat pitää jostain tai ei pidä. Markkivoimia halutaan rauhoitella kuin päreensä polttanut harmistunutta kanssakulkijaa. Markkinavoimia seurataan kuumeisesti. Niillä on monessa päivälehdessä ihan omat taloussivunsa.

No sit on sijoittajat. Juu ne on oikeita ihmisiä, mut markkivoimien lailla heidänkin mielenliikkeitään maailman taloustilanteisiin seurataan ja raportoidaan. Yhtään huonolta kuulostavaa talousuutista ei kerrota ilman, että samalla muistettaisiin kertoa, mitä sijoittajat ovat asioista mieltä. Sijoittajat ovat levottomia, varovaisia, toiveikkeita. Tietty kuvaillaan myös miten markkinavoimat ottavat asian vastaan. Yleensä niitä markkinavoimia pyritään rauhoittelemaan. Hurjistuneista markkinavoimista kun ei pidetä. Niitä jopa pelätään.
Uutisia usein väritetään kuvilla ja pienillä filminpätkillä, joissa isossa salissa istuu suuri joukko miehiä ja naisia pöytiensä ääressä. Jokaisella vähintään kaksi ellei useampikin monitori edessään. Kuvaruuduissa väräjää vaihtuvia lukuja, käyränkäppyröitä. Niitä ne tyypit silmät kovana seuraavat. Samaan aikaan kun puhuvat vähintään kahteen puhelimeen. Helposti syntyy mielikuva hektisestä, kiireisestä ja äärimmäisen tärkeästä työstä. Siellä seurataan pörssejä, markkinavoimia, ostetaan ja myydään sopivissa kohdissa. Huolehditaan sijoittajien salkuista. Tehdään kauppoja.
On tultu valovuosien matka oravan nahkoilla käydystä kaupanteosta tähän abstraktiin aikaan, jolloin rahaa enää harvoin näkee tällanen tavallinenkaan duunari. Raha on lukuja, saldoja sun tilillä. Numeroita, joiden edessä on + tai - sen mukaan onko jotain tullu sun tilille vai ootko ollut törsäämässä.

Mä niin kaipaan jotain kädessä pidettävää. Mielellään isoja tukkoja seteleitä villasukkani varressa. Ei ketään kommentoimassa, et onks mulla tililläni rahaa vai ei. Mä kaipaan hyvää, sujuvaa ja hienotunteista palvelua siellä mistä mä tavaraa tai niitä palveluita ostan.

Kerronpa, mitä kävi tässä ihan lähiaikoina. Jurnuttaa niin pirusti.

Mulla oli menossa nyt marraskuussa pankki/Visa-kortti vanhaksi. Funtsailinkin, et mitenkäs se menikään uuden kortin saaminen. Pitiks mun tehdä jotain? No ei tarvinnut. Posteljooni pudotti paksun kirjeen mun postilootaan täs yhtenä päivänä. Siel oli kortti ja kaiken maailman vihkosia kortin kyytipoikana. Hätäseen luin, et allekirjoitus vaan korttiin ja se on sitten kunnossa. Höh, missä tunnusluku? Uuden kortin uusi tunnusluku?? Käänsin kämpän ja kaikki pankista lähiaikoina tulleet kirjeet ylösalaisin, et oliks niissä jossain se tunnusluku. Siinä etsiessä ja ääneen kiroillessa, mies heitti, et katsoitko kortin käyttöohjeet? Sen lappusen, johon kortti oli liimattu kiinni. No en kattonu. Kuulun niihin lähes 100% suomalaisista, jotka ei koskaan tartu käyttöohjeisiin, kuin vasta hädän hetkellä. Kun laite ei toimi.
No, perhana luetaan nyt sit se lappunen. Ja siinä kolmannella rivillä selkokielellä oli trämpättynä, et tunnusluku pysyy samana, kun on kysymyksessä kortin uusiminen. No fiu! Ei tartte opetella uutta numerosarjaa. Miehen vinon hymyn jätin ihan omaan arvoonsa.
Noh, tää oli nyt sellanen sivujuonne ja sisäänheitto mun varsinaiselle tarinalle. Liittyy kyl tohon uuteen korttiin. Ja siihen, etten vaan kertakaikkiaan osaa kertoa mitään lyhyesti...

Menin sit heti seuraavana päivänä ruokakauppaan. Uutta korttia lukijaan, kun maksun aika koitti. Oon jo tottunut siihen, et 1=Visa ja 2=pankki, niin et vilautin sormeni kakkoselle ja samassa huomasin, et siin luki Visa jotain...

Minä: Hetkinen, hetkinen! Valitsin väärin, saanko valita uudelleen?

Myyjä: No joo, huokas myyjä.

Minä mun pään sisällä: Mitä? Helkkari!  Kaks Visaa... credit, debit. Ei saakeli! Debit kuulosti sopivalle mun maksutavaksi, valitsin sen.

Kone sano, et PIN ok, mut maksu hylätty.

Myyjä: maksu hylätty (tympeen katseen saattelemana)

Minä: Saanks mä hei kerran vielä koittaa? On täs uus kortti ekaa kertaa käytössä. Oon vähän ulalla.

Myyjä: No, joo (näytti ajattelevan et ulalta tosiaan näytän)

Minä taas valistemaan sen Visa-debit vaihtoehdon ja huolella PIN-koodi perään. Samat sävelet. PIN ok mut maksu hylätty.

Minä: ????? katsoin myyjää kysyvänä.

Myyjä: Tää tarkoittaa yleensä sitä, ettei tilillä ole rahaa (saakelin kuuluvalla äänellä)

Tässä vaiheessa mun takana oli jo pitkä jono vuoroaan odottavia, jotka silmät ja korvat tarkkana seuras, rahattomaksi leimatun selviytymistarinaa.

Mulla alkoi posket kuumotta ihan silkasta suuttumuksesta. Ensinnäkin, mulla on rahaa tilillä kun menen jotain ostamaan ja toiseksi, mun raha-asiat eivät kuulu kenellekkään muulle. Ei ainakaan kaupan koko asiakaskunnalle. Vaikkei se myyjä tietty sitä voi tietää, mut ei myöskään tartte ääneen rahattomaksi mainostaa.
Että sillä myyjällä oli kuuluva ääni. Kimea ja korkea. Ja kova!

Minä: Kyl mun raha-asiat on kunnossa ja sulla kuulostaa ääni olevan kunnossa.

Myyjä ei mun heittoa noteerannut, vaan lisäs vettä myllyyn.

Myyjä: Voithan sä kokeilla onks sul enää siel Visalla luottoo. Tai onks käteistä?

Minä: Käteistä ei ole mukana. Ja kuule, kun mun luottokelpoisuus ei ole sun arvioitavissa.

Myyjä: Mut jos kortti ei toimi ja meijän kone hylkää maksun ni se kyl tarkoittaa, et maksajalla ei ole katetta.

Minä (hurjistuneena): Jos et nyt just lopeta mun raha-asioiden ääneen arvuuttelua, mä hommaan sulle potkut! (Mistä toikin tuli, mä olen oikeasti ihan sävyisä ja hyväkäytöksinen. Melkein tilanteessa kuin tilanteessa.)
Mun sietokyky oli nyt ylitetty. Mä oon ihan sika herkkä näis raha-asioissa. Hoidan osuuteni jämptisti, laskut ajallaan, enkä elä yli varojeni. Mihin mulla ei ole varaa, jää ostamatta. Niinpä mä koin myyjän käytöksen tosi loukkaavana. Julkisena nolauksena.
Maksoin ostokset luotolla, vain osoittaakseni, et se Visa toimii. Maksu meni hyväksytysti läpi.
Eikä myyjä sanonut mulle enää sanakaan.

Koukkasin oman pankkini konttoriin kotimatkalla, jonotin asiakaspalveluun sellaset kakskyt minsaa, kuullakseni, et pankkini korteissa ja maksupääteissä oli sen päivän aikana ollut häikkää. Juu ei ole mitään hätää, sanoi pankki-ihminen. Rahat on tilillä just niinkuin ajattelin niiden olevan.

Laitoin lähikauppaan palautetta saamastani nöryyttäväksi kokemastani kohtelusta. Harvinaista mulle, et vaivaudun. Mut tää asia nyt vaan oli niin yli mun vastaanottokyvyn. Toisaalta ymmärrän, et kaikenlaisia maksajia kaupoissa liikkuu, mut hienotunteisuutta saa kyl jokainen toivoa.

Niin, et oikeesti kaipaan kahisevia seteleitä ja kiliseviä kolikoita lompsaani. Joskus muistelen menneitä. Käyn automaatilla hakemassa sitä kahisevaa. Mut kun sekin on tehty niin vaikeeks. Tääl Stadissa oli joskus 15-20 vuotta sitten automaatteja joka talon nurkalla. Parhaimmissa paikoissa kaksi automaattia talon nurkan molemmin puolin.
Toista on nyt. Hakemalla saa hakea ja jos sattuu löytämään, saa silmät olla selänkin puolella, ettei sua ryöstetä samalla sessiolla.
Ulkomaalaiset nuoret ovat olleet aktiivisia viime aikoina tuol keskustassa. Saman päivän aikana jopa kahdeksan ryöstöä. Automaatilla asioineita häiritään tönimällä ja lehdillä huiskimalla. Kun kohteen huomio saadaan kiinnitettyä häiritsijään, nappaa toinen rahat kourasta. Saattaa siin samalla mennä kortti, lompakko, laukkukin.

Ja toinen ihan pieni juttu. Nyt ymmärrän, mistä tässä taannoin kirjoiteltiin kun maksukorttien credit ja debit vaihtoehtoja kritisoitiin. Kaikki kun eivät niiden merkitystä tunne. Mulla oli siihen aikaan kortti, jossa luki Visa ja pankki. Aattelin, et on mulla hieno pankki, kun pitävät kiinni suomenkielisistä sanoista.
Paskanmarjat! Uuden kortin myötä, uudet ulkomaan sanat. Kauanko kestää, montako sukupolvea menee, et suomenkieli lakkaa olemasta? Kun se on vaiettu muilla kielillä.