sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Lapsuuden väärinkäsitys

Mä muistelen nykyään usein menneitä. Helkkari, ollaanks tässä jo siinä vaiheessa elämän kulkua, et menneet maistuu? Aika kuluu istuskellessa ja funtsaillessa. Vähän huolestettuu tää menneissä muhiminen, mut menköön nyt. Minkäs ihminen tajunnan virralleen voi.

Tapasin muutama päivä sitten lapsuuden kaverini. Tai tarkennan. Lapsuuden kaverini veljen. Istuttiin metrossa vastakkain, kun tunnistettiin toisemme. Edellisestä samanlaisesta sattuma treffistä on jo vierähtänyt aikaa. Kuulumiset vaihdettiin kohteliaasti, mut ilmassa oli melkoista jäykistelyä. Sellaista vaikeana oloa ja vääntämistä. Kuumeista miettimistä, et kumman asema tulee ensin, et pääsis pälkähästä. Ja mitä sitä nyt vielä kyselis tai kertois.
Tälle takkuamiselle löytyy selityksensä meidän "yhteisestä" historiasta.

Mä olin sellanen 5-vuotias. Asuttiin Stadin kanta kaupungissa, vanhassa kerrostalossa. Saman talon talonmiehen perheessä oli neljä lasta. Niistä perheen ainoa tyttö oli mun bestis siihen aikaan. Tällä tytöllä oli kolme veljeä yksi nuorempi ja kaksi vanhempaa. Toinen näistä vanhemmista veljistä oli toi metrossa tapaamani. Siihen aikaan se oli alkavassa murrosiässä ja mun silmissä maailman ihanin poika. Mä olin siihen niin lääpällään kuin vain viisi vuotias voi. Kaveri oli enemmän kuin vaivaantunut mun ihailusta. Kiersi mut kaukaa ja jos koki ettei päässy karkuun, haukku mua kaikilla mahdollisilla osaamillaan haukkumanimillä. Mut en mä mitään tajunnu. Mä olin ihastunut sydän juuriani myöten. Näin jälkeen päin ymmärrän, et mun ihastuksen tunne ja se miten murrosikää lähestyvä kaveri ihastumisesta ajatteli olivat yhtä kaukana toisistaan kuin itä lännestä. Oltiin ihan eri planeetoilla tunteidemme kanssa.

Sattui sitte moka. Mulle. Mulla oli tossa kohtaa vaihe, jolloin kutsuin vanhempiani etunimillä. Muistan sen olleen jotenkin niin super hienoa. Ei äiti tai isä. Vaan aikuisten tapaan etunimi. Mun isä ja tämä ihastukseni kohde ovat saman nimisiä.

Elettiin isänpäivän alusaikaa ja päiväkodissa tietty duunattiin isille kortteja ja piirustuksia. Korttiin kirjoitin isäni etunimen, kun muut väänsi kortteja isä nimikkeellä. Ja kun aikaa jäi, piirtelin vielä piirustuksen, jossa minä halaan isää ja kuva on täynnä sydämiä ja isäni etunimeä. Koska piirustus oli ikään kuin ylimääräinen sain sen saman tien kotiin. Viikkasin kuvan hartaasti monin kerroin ja sulloin haalarin taskuun. Siellä taskussa se oli pitkään, kunnes sen oli aika nähdä päivän valo.

Olin bestiksen luona leikkimässä. Hauskaa oli. Kotiin lähtiessäni eteisen lattialle oli pudonnut isälleni tarkoitettu, unohduksissa ollut piirustus. En huomannut asiaa. Mutta sain kuulla siitä aikanaan.

Muutamaa päivää myöhemmin oltiin leikkimässä pihalla, kun hurjistunut murrosikää lähestyvä veli tuli ja veti mut pitkistä leteistäni kumoon. Antoi kunnon lumipesut ja käski minunlaisen pienen räkänokan jättämään hänet rauhaan. Minä itkeä tihrustin, enkä ymmärtänyt mistään mitään.

Asiaa vähän selviteltiin äitien kesken. Pojan äiti selitti, että minun ihastukseni ja heille jättämäni rakkauskirje oli ollut pojalle liikaa. Kun sitten itkultani sain kerrottua, että piirustus oli tarkoitettu isälle, enkä ollut sitä tarkoituksellisesti pojalle jättänyt, huokaisivat aikuiset helpotuksesta. Mutta minun ja pojan välejä se ei korjannut - koskaan.

Kasvettiin samassa pihapiirissä. Multakin ihastus haihtui. Tuli muita mielenkiinnon kohteita. Poika oli kovin pitkä vihainen. Vielä vuosia myöhemmin, kun rapussa kohdattiin, nousi pojalta herkästi keskisormi pystyyn. Mitäs mä siitä. Sormihan se vaan oli. Jäi vähän junnaamaan sille toi juttu. Mut niin kai traumaattisille tapahtumille voi käydä. Yli ei tahdo päästä.

Aikanaan muutettiin eri suuntiin. Bestiksen kanssa silloin tällöin tavataan. Joskus törmään tuohon poikaan. Ja aina meidän välillä on tuo lapsuuden ihastukseni taakka. Edelleenkin olen aistivinani kaverin pelkäävän, et käyn sen kimppuun tai alan piirittämään. Ihastus mielessä.

Mun pitäis kertoo sille, et olen mennyt elämässäni aika paljon eteenpäin. Ja mun ihastukseni on nykyään valittu aikuisen maulla. Eikä ollenkaan huonosti. Saattais kundi relata mun seurassa.

Mut antaa kaverin nyt olla vaan. Ettei tule väärinkäsityksiä.

5 kommenttia:

  1. ´Nyyh nyyh´
    Tämä on yksi raadollisimmista rakkaustarinoista joita olen lukenut. 'Nyyh nyyh'

    VastaaPoista
  2. Mulla on käynyt melki samanlainen vahinko.. Olin koko ala-asteen naapurin kolliin niiiin love ettei mitään jakoa, ja se tietty sen 5 v vanhempana huomas. Tosin sen nyt olis huomannut kuka tahansa.
    Sen vanhemmatkin muistaa sen ja edelleen vielä kun joskus kaupassa nähdään kuittailevat aiheesta. Kun ite oon paristi tähän Jussiin törmännyt on olo ollut sangen vaikea, hitto tapahtuneesta aikaa yks 20v enkä silti pysty kattomaan sitä silmiin. Nolottaa edelleen. (mutta myönnettäköön, aiheuttaa se myös sellaisen nostalgisen lepatuksen jossain tuolla sisuskaluissa, olihan se eka johon olin evör ihastunut)

    VastaaPoista
  3. Anu: Eiks voikkin olla nuori lempi repivää;)

    Kirsu: Lähtemättömiä jälkiä siis sunkin "ensirakkaus" elämässäsi ;) Mun ensi-ihastukselle kävi sama omassa perheessään. Porukat kuittaili pikku tytön ihastusta ja se vahingossa heille jäänyt piirustus antoi niiden porukoille kyllä vettä myllyyn. Ei siis ihme, et kaveri vähän purkautui mulle.

    VastaaPoista
  4. Oi!!!!

    Ensi-ihastuksessa on niin paljon sellaista, mitä ei muissa koskaan ole.

    Ihania nämä Siun pohdinnat...
    Taidan jäädä tänne... =)

    VastaaPoista
  5. Una: Niinpä. Onnetonhan se oli, mun ensi-ihastus. Ei tullut vastakaikua ollenkaan... Mut vieläkin muista kuinka mun viisi vuotias sydän pamppaili pojalle.
    Kiitos palautteestasi pohdinnoistani.
    Tervetuloa uudelleen :)

    VastaaPoista

Nakkaa omat mietteesi aiheesta.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails