Lahjuksia

Tää pitää jakaa teidän kanssa. On kuulkaa aikoihin eletty. Pohtija on nähnyt palmusunnuntain, jolloin oven takana virvon varvon tyypit esittää listan siitä, mitä voivat ottaa vastaan koristettun risun antamisesta.

Mä oon ollut kautta aikain, tai niin kauan kun ollaan tässä kerrostalossa asuttu, se kiva täti joka aina avaa ovikellon rimputtajalle oven ja antaa jotain namia vastalahjaksi siitä risun oksasta. Tänään sille tuli stoppi.

Oveni taakse tuli aamupäivällä varsinainen rytmiryhmä. Neljä lasta, kaksi tyttöä ja loput poikia. Aiheeseen liittyvissä vetimissään. Tummahipiäisiä ja mustatukkaisia. Vetäisivät jonkun laulun, ei siis perinteistä virvon varvon juttua. Lauloivat jollain ulkomaan kielellä, josta en sanaakaan ymmärtänyt. Saattoivat vaikka laulaa lurauttaa musta pilalaulun, en tienny halaistua sanaa siitä. Rytmi oli kiva. Osasivat kyl oikeesti laulaa. Laulun lopuksi vetäisivät muovikalvon sisällä olevan A4 eteeni, et lue tosta. Lapussa kerrottiin harakan varpaisella tekstillä präntättynä (suomeksi), etteivät lapset vastaanota suklaata, pähkinöitä eivätkä liivatetta sisältäviä makeisia. Lahjoituksena voi antaa rahaa. Kitos!
Siinä meikä haavii auki tuijotti lappua ja lapsia. Kaikki neljä hymyilivät leveää hymyä. Yksi pojista ojensi mulle muovirasiaa, jonka pohjalla oli muutama kolikko. Äimän käkenä kaivoin kuvetta, pudotin euron kullekin siihen kippoon. Mielestäni sain halveksuviksi tulkittavia katseita vetäessäni oveni kiinni.
Enää en ovea tänään avannut enkä avaa. Enkä avaa tulevinakaan palmusunnuntaina. Jossain kulkee röyhkeyden sietämisen raja. Mulla se tuli tässä kohtaan vastaan. Sietämisen loppuminen.

Edellisessä postauksessa kerroinkin taudin koetelleen mua. Sanoisin, että kovalla kädellä. Potemisen valoisin puoli on kyllä kanssaihmisten myötätunto (paitsi pomo, mut sehän onkin vaan duunikaveri, jota en ole saanu itse valita). Täällä blogissakin on esitetty myötäelämisen ilmauksia. Kiitos niistä. Ovat lämmittäneet.




Lähipiiri on muistanu kukin ja makeisin. Runsaat tulppaanikimput kyllä vetävät mielen duurin puolelle milloin vain. Eikä vähiten nyt, kun taudin kourista olen selvinnyt.











Suklaa on kiikutettu mulle valtameren toiselta puolelta. Floridan Disneylandista. Voi iik! Voiks tätä syödäkkään? Vai säilytänkö muistona...








No mut. Mä olen toipilas.
Mä tarvitsen energiaa, menetetyn tilalle.
Mä tarvitsen voimaa, virtaa, kaloreita.
Mä tarvitsen niitä kaikkia hyvää tekeviä aineita, joita suklaassa tiedetään olevan. Ja niitäkin, joita siinä ei vielä tiedetä olevan.







Juu-u. Mulla on heikko luonne. Mitä suklaaseen tulee.

Anna valuu vaan...

Meitsi on heittänyt laattaa ja istuskellu pöntöllä. Toissa päivänä illan suussa alkoi kumma huono-olo. Ensin niin kuvotus kauhea ja sit jo aloin toivomaan, et ykä tulis.

Ja tulihan se. Moneen kertaan. Pumppasin sisuskaluni ulos kymmeniä kertoja. Tai en mä niitä laskenut, mut tunti tolkulla se kesti. Yötyöksi meni. Eilen aamulla piti soittaa duuniin, et oon keskustellu henkeviä pönttöni kanssa niin intensiivisesti, et duunipäivä jää väliin. Esimies puhelun toisessa päässä sano kauhistuneena, "et älä kuule höngi muhun päin, saan vielä tartunnan". Voi että myötätunto lämmitti.

Ei siinä sit kauan menny, kun maha alkoi möyrimään. Pytty kutsui. Istunnolle. Täysistunnossa meni eilinen päivä.

On niin kirkas ja puhdas olo kaiken jälkeen. Rööri päästä päähän puunattu. Samaan pystyy puhdistuaine puolella vain Mr. Muscel..

Tein siis tuttavuutta noro-viruksen kanssa. Ei sitä tietty mitenkään tutkittu. Mut sehän se varmasti oli. Kun sitä kuulemma liikkeellä on. Toisaalta ihan herttaisen saman tekevää mikä pöpö. Parasta täs on, et olen toipumassa.

Teetä kittailen. Mutta Hartwallin Jaffalla saan itseni kuntoon. Siinä mainio juoma taudin kiduttamalle ihmiselle. Mun flunssat ja muut taudit on kautta aikain parannettu Jaffalla. Tai ainakin mieli on piristynyt. Jaffan raikas maku myy aina itsensä, vaikka mikään muu ei maistu. Ruokahalu kun ei vielä ole kohdallaan. Vähän harmittaa kun oli tarkoitus mennä tsiikaileen Espalle Earth Hour tapahtumaa tänä iltana, mut se jää kyl väliin. Ei näillä notkuvilla polvilla jaksa seistä. Ja paleltaakin niin pirusti, kun energiat on miinuksella. Sammuttelen valot himasta ja tunnelmoin kynttilän loimussa sen tunnin. Oma pieni korteni kekoon.

Kellotkin pitää duunaa taas uuteen aikaan huomen aamuna. Jotenkin tää viisareiden viilaamien suuntaan ja toiseen keväät syksyt, ei tunnu järkevälle. Juu, mä olen lukenut kaikki hienot perustelut tälle. Mut ne ei liippaa mun elämää mitenkään, niin et miksi. Eniten kyrsii se tosiasia, et kaikilta meiltä otetaan keväisin tunti veke, mut kaikki ei oo saamassa sitä tuntia takaisin syksyllä.

Millä oikeudella ihmisten elämää keinotekoisesti lyhennetään? Tunti sinne tai tänne. Niinpä. Tää onkin mulle ihan periaatejuttu.

Mut kyl mä ne viisarit väännän niinkuin muutkin. Mut kränään silti vastaan.

Stadi on mun hima

Mun sydän sykkii Stadille. Tietty. Oon täälllä syntynyt ja kasvanut. Käynnyt, viipynyt, piipahtanut muuallakin. Mut aina asunut syntymäkaupungissani. Tälle kaupungille tekisi rakkauslaulun - jos osaisin. Stadille laulaisin oodin - jos vaan osaisin. Kun Stadista puhutaan, puhutaan mun himasta. Kun Stadia moititaan, moititaan mun juuria. Kotipaikkakunta, syntymämaisemat. Niissä on omat tunnepuolen syvänteet. Meillä kaikilla.

Luin tänään aamulla Metro-lehteä. Silmiini osui artikkeli Stadi oppaasta, jonka on tehnyt joku... no arvatkaa. Turkulainen! Ei siin mitään oli turkulainen, lappilainen, savolainen. Meinaan, et kuinka joku ulkopaikkakuntalainen voi tuntee Stadin niin, et tekee siitä opaskirjasen. Roudaa katuja ja kujia ristiin rastiin. Selvittelee paikkojen historiikkia. Ja skrivaa kirjan. Siis joku ulkokuntalainen.

No mut näin siis on päässy käymään. Eikä se mua haittaa. Päin vastoin. Mä oon iloinen ja vähän ylpeäkin, et joku muuttaa Stadiin, eikä käy sitä ekana haukkumaan. Vaan päättää ottaa uudesta kotikaupungistaan selvää ja kyhää faktoista vielä kirjankin. Jou - jou!

Musta ei kirjan kirjoittajaksi olisi. Tollasen opasduunauksen. Mä kävelen vaikka silmät ummessa kantakaupungilla, mut varjele ku joku ummikko tulee kysymään katua nimellä. Useimmiten oon ihan öööö. Saatan osata näyttää, et mee kuule tonne päin, tuol se on. Mut kun en millään saa päähäni, mikä kaduista on just se kysytty. Tutut nurkat ei ole koskaan pakottaneet katuja nimeltä lukemaan. Mä meen ja tuun, mut katujen nimet on mulle ihan hepreaa. Siis nimet tutut, kadut tutut kulkea. Ne ei vaan aina yhdisty mun päässä. Ja olen siis syntyperäinen stadilainen.

Tästä on hauska esimerkki. Tälle ei toisin ole nauraneet muut kuin mä itse. Pari kesää sitten dallasin kauniissa auringon paiteessa Senaatintorilta Aleksia pitkin Stockalle päin. Olin ohittanut Unioninkadun, yhden Aleksin poikkikaduista. Kulkusuuntaani seuraava poikkikatu on Fabianinkatu. Vastaan kävelee nuori varusmies. Pysähtyy mun kohdalla, tervehtii nostamalla käden baretin reunalle (helkkarin tyylikäs ele muuten) ja kysyy missä mahtaa olla Fabianinkatu. Tästä miehekkäästä tervehdyksestä häkeltyneenä ja heikon katumuistini takia jouduin hieman miettimään. Sanoin kaverille, et ootas hetki, mun on funtsittava. Rattaat raksutti, mietin kuumeisesti ja mulla välähti. Iloisena ja innokkaana osoitan sormella edessä n. kymmenen metrin päässä olevaa risteystä. Fabianinkatu on siinä. Siis ihan vieressä. Juma kun olin iloinen, kun pystyin auttamaan. Mies kiitti kohteliaasti, mut ilmeestä näin, et heppu oli sen näköinen, et epäili mun kulkevan jotenkin himmeillä valoilla. Mut hei, mähän olen syntyperäinen stadilainen.










Mun elämäni on taas järjestyksessä. Aseman kelloa vuoden verran peittänyttä näköispeittoa on alettu purkamaan ison remontin jäljiltä. Steissin kellotornilla on tärkeä merkitys monen stadilaisen elämässä. Sen juurelta lähdetään matkoille ja palataan kotiin. Sen juurelta napataan taksi tolpalta ja jatketaan matkaa määränpäähän. Sen juurelle tullaan sovituille treffeille. Sen juurella, varsinkn kesäisin, istuskellaan ja tsiikaillaan kadun vilinää. Kaikille kulkijoille se näyttää ajan kulun isolla kellotaulullaan.

Aikanaan sovin elämäni miehen kanssa treffejä. Ihan ekoja. Oltiin tavattu yhdessä urheilutapahtumassa ja olin antanut miehelle puhelinnumeroni. Tuohon aikaan matkapuhelimia ei ihan joka tytöllä ollut. Ei siis mullakaan, eikä miehellä. Soitti mulle kolikkopuhelimesta. Saatiin treffit sovittua, mut sit alko kolikot olla loppu. Päivä ja kelloaika oli ehditty sopia. Viimeiset sanat, jotka kuulin oli "kellon alla". Tuut-tuut-tuut...

Tälläydyin sitten kellon alle aseman tornin juureen. Kello tuli sovitun verran. Miestä ei missään. Meni viis minuuttia yli. Ei sitä näkyny. Kymmenen minuuttia yli sovitun ja mä jo ääneen sadattelin sen kaksi lahkeisen helvetin tuuttiin. Kaikkea mahdollista piilokamerasta ja kavereiden kanssa lähistöllä mulle hölmölle nauravasta porukasta sinkoili mun mielessä. Rehevien kirosanojen säestyksellä.
Jostain ajatuskätköistä tuli mieleen et hei "kellon alla". Sehän on käsite tääl Stadissa. Se tarkoittaa Stockan pääoven yläpuolella olevaa kelloa. Se kaveri on kellon alla eikä kellon alla. Sit mua vietiin. Ikinä en ole singonnut itseäni niin nopeasti paikasta a paikkaan b kuin silloin.

Ja siellä se venas. Mä olin "myöhässä" sellaset parikyt minuuttia. Mut siellä se venas. Kellon alla.

Ja mä hei olen syntyperäinen stadilainen.

Aikanaan vaihdettin kihlat kellon alla. Sillä kertaa oltiin saman kellon alla samaan aikaan :)

Lapsuuden väärinkäsitys

Mä muistelen nykyään usein menneitä. Helkkari, ollaanks tässä jo siinä vaiheessa elämän kulkua, et menneet maistuu? Aika kuluu istuskellessa ja funtsaillessa. Vähän huolestettuu tää menneissä muhiminen, mut menköön nyt. Minkäs ihminen tajunnan virralleen voi.

Tapasin muutama päivä sitten lapsuuden kaverini. Tai tarkennan. Lapsuuden kaverini veljen. Istuttiin metrossa vastakkain, kun tunnistettiin toisemme. Edellisestä samanlaisesta sattuma treffistä on jo vierähtänyt aikaa. Kuulumiset vaihdettiin kohteliaasti, mut ilmassa oli melkoista jäykistelyä. Sellaista vaikeana oloa ja vääntämistä. Kuumeista miettimistä, et kumman asema tulee ensin, et pääsis pälkähästä. Ja mitä sitä nyt vielä kyselis tai kertois.
Tälle takkuamiselle löytyy selityksensä meidän "yhteisestä" historiasta.

Mä olin sellanen 5-vuotias. Asuttiin Stadin kanta kaupungissa, vanhassa kerrostalossa. Saman talon talonmiehen perheessä oli neljä lasta. Niistä perheen ainoa tyttö oli mun bestis siihen aikaan. Tällä tytöllä oli kolme veljeä yksi nuorempi ja kaksi vanhempaa. Toinen näistä vanhemmista veljistä oli toi metrossa tapaamani. Siihen aikaan se oli alkavassa murrosiässä ja mun silmissä maailman ihanin poika. Mä olin siihen niin lääpällään kuin vain viisi vuotias voi. Kaveri oli enemmän kuin vaivaantunut mun ihailusta. Kiersi mut kaukaa ja jos koki ettei päässy karkuun, haukku mua kaikilla mahdollisilla osaamillaan haukkumanimillä. Mut en mä mitään tajunnu. Mä olin ihastunut sydän juuriani myöten. Näin jälkeen päin ymmärrän, et mun ihastuksen tunne ja se miten murrosikää lähestyvä kaveri ihastumisesta ajatteli olivat yhtä kaukana toisistaan kuin itä lännestä. Oltiin ihan eri planeetoilla tunteidemme kanssa.

Sattui sitte moka. Mulle. Mulla oli tossa kohtaa vaihe, jolloin kutsuin vanhempiani etunimillä. Muistan sen olleen jotenkin niin super hienoa. Ei äiti tai isä. Vaan aikuisten tapaan etunimi. Mun isä ja tämä ihastukseni kohde ovat saman nimisiä.

Elettiin isänpäivän alusaikaa ja päiväkodissa tietty duunattiin isille kortteja ja piirustuksia. Korttiin kirjoitin isäni etunimen, kun muut väänsi kortteja isä nimikkeellä. Ja kun aikaa jäi, piirtelin vielä piirustuksen, jossa minä halaan isää ja kuva on täynnä sydämiä ja isäni etunimeä. Koska piirustus oli ikään kuin ylimääräinen sain sen saman tien kotiin. Viikkasin kuvan hartaasti monin kerroin ja sulloin haalarin taskuun. Siellä taskussa se oli pitkään, kunnes sen oli aika nähdä päivän valo.

Olin bestiksen luona leikkimässä. Hauskaa oli. Kotiin lähtiessäni eteisen lattialle oli pudonnut isälleni tarkoitettu, unohduksissa ollut piirustus. En huomannut asiaa. Mutta sain kuulla siitä aikanaan.

Muutamaa päivää myöhemmin oltiin leikkimässä pihalla, kun hurjistunut murrosikää lähestyvä veli tuli ja veti mut pitkistä leteistäni kumoon. Antoi kunnon lumipesut ja käski minunlaisen pienen räkänokan jättämään hänet rauhaan. Minä itkeä tihrustin, enkä ymmärtänyt mistään mitään.

Asiaa vähän selviteltiin äitien kesken. Pojan äiti selitti, että minun ihastukseni ja heille jättämäni rakkauskirje oli ollut pojalle liikaa. Kun sitten itkultani sain kerrottua, että piirustus oli tarkoitettu isälle, enkä ollut sitä tarkoituksellisesti pojalle jättänyt, huokaisivat aikuiset helpotuksesta. Mutta minun ja pojan välejä se ei korjannut - koskaan.

Kasvettiin samassa pihapiirissä. Multakin ihastus haihtui. Tuli muita mielenkiinnon kohteita. Poika oli kovin pitkä vihainen. Vielä vuosia myöhemmin, kun rapussa kohdattiin, nousi pojalta herkästi keskisormi pystyyn. Mitäs mä siitä. Sormihan se vaan oli. Jäi vähän junnaamaan sille toi juttu. Mut niin kai traumaattisille tapahtumille voi käydä. Yli ei tahdo päästä.

Aikanaan muutettiin eri suuntiin. Bestiksen kanssa silloin tällöin tavataan. Joskus törmään tuohon poikaan. Ja aina meidän välillä on tuo lapsuuden ihastukseni taakka. Edelleenkin olen aistivinani kaverin pelkäävän, et käyn sen kimppuun tai alan piirittämään. Ihastus mielessä.

Mun pitäis kertoo sille, et olen mennyt elämässäni aika paljon eteenpäin. Ja mun ihastukseni on nykyään valittu aikuisen maulla. Eikä ollenkaan huonosti. Saattais kundi relata mun seurassa.

Mut antaa kaverin nyt olla vaan. Ettei tule väärinkäsityksiä.

Mainonnan uhri(ko)?

Mainokset ovat asia, joiden kanssa olen oppinut elämään. Nyky meiningissä hyvä juttu. Niin paljon niitä puskee tajuntaan joka puolelta. Mun mainoksia kohtaan tuntemani kiinnostus kumpuaa kotikasvatuksesta. En imenyt sitä äidinmaidosta vaan isän vieressä. Isän opastuksella. Kaiken mahdollisen mainoksiin liittyvän. Tarkennuksena heti aluksi. Mun isä ei ole mainosmaailmassa mitenkään mukana. Muuten kuin asiakkaana, penkkiurheilijana. Faija duunaa ihan muuta, mut tykkää tsiikailla mainoksia ja analysoida niitä. Ja samaa teen minäkin. Ei meiltä analysoitavat lopu. Faija opetti omilla tulkinnoillaan ja mielipiteillään mut katselemaan mainoksien toteutusta. Itse mainostettava tuote on sivu seikka. Useimmiten. Sanotaan, et jos mainos on hyvin toteutettu, siin on joku juju, muuttuu tuotekin miellyttäväksi. Ja toisin päin huono mainos, paska tuote. Parhaat mainokset vievät tarinallaan katsojan mukanaan. Saattaa käydä niin, et muistaa kaiken mainoksesta, mut tuote, jonka piti jäädä mieleen, unohtuu. Mulle ne on parhaita mainoksia. Arvaan, et mainoksen tilaajalle ja tuottajalle huonompi juttu.

Isojen kansallisten firmojen imelät-ällöt-öllöt-kuvotus-naiivit mainokset ovat ihan pahimpia. Päälle puhuttuina ja katsojien älykkyysosamääriä pahasti vähättelevinä ne ovat kammotuksia. Tiedättehän esim. erilaiset puhdistusaine ja ilman raikastaja mainokset. Huh! Kierrän tuotteet kaukaa.

Ja sit on ne usein kotimaisin voimin ja ideoin suomalaisille suunnatut mainokset, joiden suunnittelussa on todella aivoriihi pyörinyt ja sen tuotoksena saatu kasaan mainioita tarinoita tuotteiden näkyvyyden parantamiseksi. Muistattehan hellyyttävän "syökää kanaa" tai "elämä on" mainokset. "Elämä on" mainoksista erityisesti sarjan viimeinen mainos, jossa vanhempi ja kauneimmat vuotensa jo elänyt nainen nojaa piha-aitaan ja toteaa tylsistyneenä "elämä on" naapurin nuoremman naisen pihatonttu ostoksille. Ai helkkari, kun se oli hyvä! Mut ei musta tullut DNA:n asiakasta. Mainos vaan oli nappisuoritus ja jäi mieleen.

Tän talven suosikkeihini on kuulunut Lotus Soft Emboa mainosta "Erkki 38, lopen kyllästynyt naapurinsa pianon soittoon" Pönäkästä punkerosta kuorituu wc-istunnon jälkeen mainio ballerina. Hyvin eläytyvä ja kauniissa asennoissa ballerinan liikkeitä mukaileva kaveri. Siinä mainos, joka saa hyvälle tuulelle. Tuotteen runsaus ja riittäävyys tulevat hyvin esiin. Tekeehän Erkki wc-paperirullasta itselleen monikerroksisen tyllihameen. Ja vähän jää vielä rullaan jäljelle, ennen kuin tanssi alkaa. Taustalla soi Tsaikovskin Joutsenlampi ja mainoksen päättteeksi Erkki poistuu tyylikkäästi mahtipontisen musiikin säestyksellä wc:stä. Multa tämä mainos saa ablodit, joka kerran. Siinä on katsojan kannalta kaikki hyvän mainoksen elementit. Sujuva kerronta, tuotteen esittely luottaen katsojan ymmärrykseen, huumori ja faktat. Näitä lisää. Vaan ei musta ole tullut Lotus Soft Embon kuluttujaa. Mutta brändi on kyllä myönteissä valossa mielessäni.

Tästä sitten omaan lankeemukseeni. Mun periaate on siis huono mainos>huono tuote. Tätä noudatan omissa valinnoissani. Yleensä. Tuli nimittäin tehtyä poikkeus, joka toivottavasti kohdallani vain vahvistaa sääntöäni olla kajoamatta huonosti mainostettuihin tuotteisiin ja palveluihin. Nimittäin ostin helpotusta tikkukuivalle talven pakkasten ja kuivan huoneilman kopristamalle iholleni. Vesi ja saippua ovat paha yhdistelmä kuivuuteen taipuvalle iholle. Mitkään rasvapönikät eivät talven aikana ole kaapissani kauan vanhentuneet, kun kutisevaa ja kihelmöivää ihoa on pitänyt rasvata.

Mun uusi darling ihon hoito rintamalla.

Tämän nimeen vannon vielä ihoa koettelevan kevät kauden. On niin hellä, pehmeä ja ihoystävällinnen. Tikkuinen ole vähintäänkin puoliintunut pesun jälkeen. Rasvaa tarvitsen, mutta menekki vähentynyt selvästi. Mikä parasta, se helkutinmoinen hermoja raastava pistelevä kutina on poissa. Autuas olo.

Tämän tuotteen mainos on niitä ohi kiitäviä hetkiä, joista ei paljon mieleen jää. Vai jääkö sittenkin? Just sen verran, et seuraavalla kerralla ostoskoriin sujahtaa mainostajan toivoma tuote...

Ei kannata kysyä, jos ei halua kuulla vastausta

Hesari on tehnyt, vois jo sanoa, perinteeksi muodostuneen gallupinsa aiheesta maahanmuuttajat. Kansalta on kysytty "Pitäisikö Suomeen ottaa lisää maahanmuuttajia?" Kysely on toteutettu vuosien saatossa neljä kertaa. Viimeisimmän kyselykierroksen perusteella asiantuntijat ovat ihan mykistyneitä. Maahanmuuttaja kielteisyys on jo punaisella. Sellaset 60 prossaa vastanneista on sitä mieltä, et jo riittää maahanmuuttajat.

Mitäs siihen asiantuntijat? Ovat sitä mieltä, että kysymys on asetettu väärin. Hei haloo kaikki norsunluu torneissa asuvat ja elävät! Tulkaa kuulkaa kansan pariin ihan katutasolle. Vaik Stadin itäisiin kaupungin osiin. Voisitte herätä teidän hellanlettas ruusunpunaisista päiväunista. Nimittäin, teidän mielestä väärään kysymykseen saatiin kyllä ihan oikea vastaus. Vastanneiden mielestä. Niiden mielestä jotka asuu, elää maahanmuuttajan naapurissa ja lähettää lapsensa kouluun maahanmuuttajien lasten kanssa. Niiden mielestä, jotka raataa duunissa, maksaa veronsa, laskunsa, ostaa ruokansa ja kaiken muun tarpeellisen. Duunista tienaamillaan rahoilla sen jälkeen kun verottaja on kahminut osansa. Ne duunarit, jotka lähentelee keski-ikää ja pelkää tosissaan eläkeiän nostoa jonnekin 70v. huippeille. Et ne joutuis raataan hautaan asti. Sillä välin kun naapurissa iso maahanmuuttaja perhe osin aikuisine lapsineen saa fattasta kaiken rahan ja hyvinvoinnin. Iso perhe, jonka yksikään aikuinen ei käy töissä. Näitä perheitä on paljon. Monen stadilaisen naapurissa. Ne kulkee kalliissa vaatteissa ja ajelee bemareilla ja kuluttaa aikaasa Itiksen kauppakeskuksessa. Duunari funtsaa aamulla kukon laulun aikaan kun kello soi ja duuni odottaa, et miks? Miks noil on kaikki noin hyvin? Ne ei oo tehty tän maan hyvinvoinnin eteen mitään? Miks niitä pitää elättää?

Miks tänne roudataan vanhoja rampoja ihmisiä meidän hoidettavaksi? Samaan aikaan kun meidän omat vanhukset makaa litra tolkulla kusta vaipoissaan vuodeosastoilla saamatta inhimillistä hoitoa. Nää vanhukset, jotka on tän Suomen nostaneet jaloilleen. Rakentaneet kuntoon meille nuoremmille.

Ja ihan erikseen ihmettelen kirkon toimintaa. Kuinka kirkko voi ryhtyä suojelemaan jotain karkoituspäätöksen saanutta?? Miten kirkko valitsee nämä "suojeltavat"? Onko kysymyksessä kirkon markkinatemppu? Myönteisen imitsin luominen? Maksaako nää karkotettavat kirkolle? Miksi joku saa kirkon suojelua ja joku toinen ei? Kun kuitenkin karkoituspäätöksen saaneita on enemmän kuin mitä kirkko on suojiinsa ottanut.

Kyselyyn vastattiin ihan oikein. Siltä miltä nyt tuntuu. Lisää elätettäviä ei kaivata. Jos ihmisten mielipiteet voi viitata kintaalla, miksi niitä mielipiteitä edes kysellään. Kun aina joku jossain tietää, et mikä on se oikea vastaus...

Mun tuntomerkit

Sain sähköpostia. Tuntemattomalta Martalta. Tai siis mulle tuntematon. Lukee kuulemma tätä blogia. Kiva! Ja haluais mun kertovan itsestäni. Laittoi mulle meemin.

Piti kuulkaa avartaa maailmankuvaa ja tsekata Wikipediasta, mikä meemi on. Siel oli ihan hepreaa (mulle) meemistä, mut sen verran aukes, et kysymyksessä on eräänlainen informaatiovirus. Ahaaa, mä bonjaan. Siis niinkuin kiertokirje, joka kulkee blogista toiseen. Viestin saaja vastaa siihen ja pistää sit eteenpäin.

Martta kirjoittaa: "Tämä haaste ei käsittelekään faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia itsestäsi ja jaa ne muille." Kiitos Martta mielenkiinnostasi.

Oukei. Sit hommiin. Tässä mä olen:

1. KOKO: Pitkä, ei päätä pidempi. Oviaukoista selviän ilman kumarrusta. Näen kauas, yletyn korkealle.

2. NÄKÖ: Lähinäkö laseilla autettava, kauas näen ilman apuvälineitä. No ei vaan hiukset tummat, lyhyet. Pystyssä, vinossa, kenossa, sliipattuna mielialojeni ja tilanteiden mukaan. Töissä sliipattu. Vapaalla härdeli. Iho vaalea, talven kalvakoima. Aurinko vähän auttaa asiaa. Silmät vihreät.

3. VAATETUS: Arkinen, hillitty, mukava, ajaton, käytännöllinen. Värikäs, juhlava, kimaltava.

4. KORISTEET JA VARUSTEET: Vakioina kaksi sormusta, joista toinen on peukalossa. Kultaa. Kaksi kaulaketjua riipuksilla. Kultaa. Korvakorut vaihtuvat päivittäin kultaa ja rihkamaa. Rakennekynnet, aina vimpan päälle (me kuulutaan toisillemme). Laukku aina mukana. Iso ja pohjaton. Matkapuhelin, ilman sitä tulee hätä. Kamera. Ikinä ei tiedä, kuinka tärkeää ikuistettavaa tulee vastaan. Huulikiilto. Hymy näyttää paremmalta. Matkalippu julkisiin. Pummilla en matkusta.

5. LUONNE: Tasainen, pitkä pinnainen, ymmärtävä. Räiskähtävä, mekastava, suurenteleva.

Siinä mä. Tollasilla tuntomerkeillä. Jos näette kadulla, tulkaa moikkaan :)

Ja sit zuumaileen, minne tän haasteen nakkais...

Häiriintynyt lumilauta kaatoi lautailijan

Kauhun hetkiä koettiin tänään aamupäivällä eteläsuomalaisessa laskettelukeskuksessa, kun ilmeisen häiriintynyt lumilauta alkoi käyttäytyä oikukkaasti ja lopulta kaatoi lautailijan.

Vaarallinen tilanne syntyi runsaasti kansoitetussa laskettelurinteessä tänään vähän ennen puolta päivää. Pahaa aavistamaton lautailija oli lähtenyt laskettelemaan mielessään liikunnallinen päivä mieleisessä laskettelupaikassa. Yhteistyö oman lumilaudan kanssa alkoi hyvin. Rinteitä laskettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Muutaman rauhallisemman laskun jälkeen alkoi lauta käyttäytyä oudosti. Se kiihdytti vauhtia, otti kurvit loivemmin lisäten näin onnettoman lautailijan vauhtia. Kesken kovaksi kiihtyneen vauhdin lumilauta huomasi rinteen sivussa ryhmän naisia ja päätti vähän näyttää. Näyttää naisille kuinka taitava se on. Lauta hyppäsi täydessä vauhdissa ilmaan tarkoituksenaan vaihtaa suuntaa. 180 astetta ilmassa sujui mainiosti kunnes oli aika palata rinteen pintaan. Tuolloin lautailijan tasapaino petti ja alkoi henkeä salpaavan tömähdyksen jälkeen poikkoilu, pyöriminen, mahallaan ja selällään liukuminen mäkeä alas.

Silminnäkijä kertoo: "Se oli teurastus. Kamalaa katsottavaa. Kiinnitin jo aikaisemmin huomioni tuohon lumilautaan. Se näytti ilkeältä ja selvästi sillä oli pahat mielessä".

Hurja syöksy alas rinnettä päättyi vauhdin loputtua. Lautailija jäi makaamaan paikoilleen. Lauta sätki ja rimpuili. Halusi jatkaa matkaa. Sillä oli verenhimoinen katse. Sitä ei selvästikään haitannut aiheuttamansa onnettomuus.

Lautailijan ympärille kerääntyi joukko ihmisiä. Apua oli tarjolla. Auttavia käsiä useampia kuin mihin lautailija pystyi tarttumaan. Rintaan sattui. Hengitys oli salpaantunut. Oksetti.

Häirikkölauta riisuttiin uhrin jaloista. Uhri nostettiin pystyyn. Jalat kantoivat vaikka polvet notkuivat. Auttavien ihmisten toimesta lautailija saatettiin ensiapu pisteeseen, josta matka jatkui sairaalan päivystyspoliklinikalle. Lääkärin tarkastuksen ja röntgen tutkimuksen jälkeen vammoiksi vahvistui kaksi murtunutta kylkiluuta. Keuhkot onneksi säilyivät ehjinä. Helpompi hengittää, totesi lautailija.

Laskettelukeskuksen toimitusjohtaja S.Uksi kertoo, ettei ole lainkaan harvinaista tämän päiväisen onnettomuuden kaltaiset tilanteet. Laudat ja sukset ovat nykyään erittäin röyhkeitä. Toisista suksista ja laudoista ei välitetä. Rinteiden väistämisvelvollisuuksia ja muita käyttäytymis sääntöjä viitataan kintaalla. Laskettelu välineet haluavat olla yksilöitä muista piittaamatta. Vaarallisin seurauksin.

Häirikkölaudasta on tehty rikosilmoitus. Poliisi tutkii onnettomuutta.

Näinhän ne inhimilliset virhe arviot nykyään uutisoidaan. "Tappaja lumi" kun ihminen tekee arviointi virheen ja jää katolta putoavan lumen alle. "Tappaja tolppa" kun autoilija romuttaa autonsa tienvierus tolppaan.

Oikeasti tänäään tapahtui onnettomuus. Kuvatun kaltainen, mutta syy vain ja ainostaan lautailijassa. Kova vauhti, näyttämisen halu ja tilanteeseen liian ruostuneet taidot. Edellisestä lautailusta jo muutamia vuosia.

Nyt "uhri" makoilee tossa sohvalla. Pumpattuna täyteen särkylääkettä.

Esprit timewear

Tää on niiiin täyttä tavaraa. Oikeesti yllätys ja siksi vielä ekstra, super, hyper mieleinen. Meil vietetään naistenpäivän rääppiäisiä... kai. Tai jotain. Ainakaan ei ole nimppareita, synttäreitä tai muitakaan vuosijuhlia. Ei mitään muuta kuin tavallista tiistai päivää.

Mä sain paketin. Ihan vaan arkisesti ja silti niin juhlavasti se oli tossa pöydällä, kun tulin töistä.



Muita ei kotona. Lappu paketin vieressä kehoitti avaamaan paketin ja nauttimaan. Mua ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa...



Mitä ihmettä...??? Ei oo totta!!






Totta se on. Jokainen kellosta kuuluva tikitys. Tai siis jos siitä jotain kuuluisi. Eihän näistä nykyajan kelloista mitään kuulu. Tästä olen haaveillut. Unia nähnyt. Kerran jos toisenkin olen kulkenut liikkeen ohi, jossa Esprit-kelloja myydään ja kuolannut näyteikkunan märäksi. Jokusen kerran on mieskin ollut haukottelemassa tylsistyneen näköisenä vieressä. Mut jotain on jäännyt muhimaan.
En mä muusta välitä, kuin että se halus ilahduttaa mua. Ihan ilman mitään syytä. Niin siis, jos ei eilistä naistenpäivää oteta lukuun.
Olis ostanut kellon kuitenkin. Vaihtelu kuulemma virkistäää. Voidaan alkaa luudaan jonkun toisen näyteikkunan takana. Ja saavat liikkeen myyjätkin työrauhan. En ole kaiken aikaa siel päivystämässä.



On tää niin makeeta. Nyt mä meen paijaan miestä lopuks iltaa. Taidan tehdä sen tolla vasemmalla kädellä. Näkyy kello mulle päin paremmin ;)

Antaa palaa ahtaajat!

Just kun ajattelin marmattaa HOK-Elannon Valio-maidon boikotoimisesta, luin uutisen, et homma on peruttu. Asiakkaat ovat sanansa sanoneet: Vaatineet vaihtoehtoja, valinnan vapautta ja uhanneet kulkea toisen kauppaketjun kauppoihin, saadakseen itse päättää mitä maitoa ostavat. Yritysmaailmassa asiakkaita kuunnellaan. Kansan syvillä riveillä (lue ostovoimalla) on merkitystä.
Olispa kansalla ja sen mielipiteillä samanlainen suuntia ja suunnitelmia muuttava vaikutus politiikassa...

No sit ahtaajien lakko. Hyvä, hyvä. Ja nyt tarkoitan sitä irtisanomissuojaa, jota lakolla mm. haetaan. Ahtaajista ennakkotapaus. Ja sit meille muille palkan saajille samat oikeudet, kun oman alan sopimukset on aika uusia. Nimittäin mä oon sitä mieltä, et jos dirikoille on varaa maksaa vuosikausia miljoonien erorahoja (esim. Fortumin Lilius), löytyy firmoista rahat tavallisen työntekijän erorahan maksamiseen. Yhden pomon erorahoilla maksetaan tavallisen työntekijän vuoden palkat moneen kertaan. Ei siinä suhdanteiden alamäet ja muut talouselämän varjopuolet paljon mieltä paina, kun tilille tupsahtelee miljoona poikineen aina silloin tällöin...

Niin että go for it, ahtaajat!

Positiivinen syrjintä - nyt kiroiluttaa!

Kyllä kuulkaa mieltä kuohuttaa. Aamusta nousi verenpaine punaiselle, eikä ole vielä laskunut. Luin työmatkalla ilmaislehti Metroa. Mainio uutislehti. Uutispäivitykset saa näppärästi ennen töihin menoa.

Helsingin kaupunki ajaa maahanmuuttajille tasavertaista tai sanoisin ylivertaista mahdollisuutta saada töitä. Nimittäin, jossain jotkut viisaat (miten niin viisaat) ovat miettineet, kuinka saada maahanmuutajia työmarkkinoille. Keinoiksi mietitty suuren maailman tyylin, ettei haku tilanteessa olisi käytettävissä hakijan nimeä. Eli työnantajat eivät ainakaan nimen perusteella karsisi hakijoita. Mutta jos kaksi yhtä pätevää hakijaa olisi loppusuoralla, niin duunin sais maahanmuuttaja!!! Ei perskele. Tää on hienolta nimeltään positiivista syrjintää??? Et kun valtaväestöä syrjitään se on myönteistä... niinkö?

Mä olen palveluammatissa julkisella sektorilla. Syntyperäisenä suomalaisena suomea äidinkielenäni puhuvana, mä olen joutunut aikanaa katselemaan kun samaan virkaan haki kaksi hakijaa. Suomensuomalainen ja suomenruotsalainen. Pestin sai suomenruotsalainen, koska oli äidinkieleltään ruotsinkielinen. Muita vaatimuksia ei ilmeisesti ollut, koska osoittautui, että työntekijä oli ihan töötti, mitä työn varsinaiseen sisältöön tulee.

Tääl stadissa kun on noita ruotsia äidinkielenään puhuvia se tietty prosentti koko kaupungin väestöstä, niin palvelut pitää tuottaa kahdella kielellä. Mulla on oman alani koulutuksesta huippu paperit, mut piti viel erikseen käydä kielitoimistossa puhumassa ja kirjoittamassa ruotsia sen verran, et sain todistuksen siitäkin osaamisesta. Pystyn siis todistettavasti keskustelemaan ruotsia suomenruotsalaisen kanssa, joka osaa puhua ja ymmärtää sujuvasti suomenkieltä. Että turhauttaa.

No nyt sit tulee nää maahanmuuttajat, jotka saattaa ajaa edelle. Vain sen takia et ovat maahanmuutajia ne saa duunin vaikka joku syntyperäinen suomalainen vois olla parempi.

Ja arvatkaa. Samassa uutisessa kerrottiin, et tää meidän maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors piti tätä positiivista syrjintää ihan mainiona asiana kokeilla Suomessa. Hellanlettas sitä paapojaa. Positiivisen syrjinnän kokeilun voisi kuulemma aloittaa julkiselta sektorilta. Voi helkatin helkatti!!!

Missä on valtaväestön oikeudet?? Muuta kuin maksaa niska vääränä veroja. Ja jäädä kakkoseksi vähemmistökielen edustajiin ja maahanmuuttajiin nähden.

En ole ollenkaan poliittinen, mutta nyt alkaa perussuomalaisten aatteet puhutella muakin.

Lääkäriltä kuultua

Tässä taannoin piti tutkituttaa pää. Noh, ei ihan vinksaus mielessä vaan et onks siellä jotain ylimääräistä. Oli ollu kaikenlaista pientä oiretta. Siitä sitten lääkärin lähetteellä erikoissairaalaan aivojen TT-kuvaukseen. Varjoaineet suoneen ja kone surisemaan. Kuvauksen jälkeen piti odottaa, et röntgenlääkäri tsekkaa onks kuvat ok. Odottelin siinä jännittyneenä kun viereisestä huoneesta kuului kuviani katsoneen lääkärin iloinen huudahdus: "tääl ei oo yhtään mitään".
Että oli huojentunut olo, vaik pääkoppani todettiinkin tyhjäksi...

No sit tässä kuluneella viikolla menin hammaslääkäriin. Ihan sellanen vuositsekkaus vaan. Istuin tuoliin. Avasin suuni. Hammaslääkäri kumartui kohti mun hammaskalustoa ja tokas: törkeän likaiset! Mitä hemett... minä funtsasin. Hammaslääkäri nousi ja siirtyi lavuaarin luo. Kuuras silmälasinsa. Ja homma jatkui normaali kaavan mukaan. Hetken luulin, et mun hampaita nimiteltiin...