Luonto on liian julma!

Ei helvatan halvattu. Jysäyksien jysäys. Nyt mä en kestä. Tää on niiin karmeaa...

Tässä yks päivä peilailin itseäni kylppärin peilistä. Silleen sopivasti loistelampun alla joka heittää kelmeää valoaan peilin yläpuolella. No, siinä kattelin ja kuikuilin kun jotain veret pysäyttävää vilahti silmissä. Mä oon tumma hiuksinen, mut olin ihan melkein varma, et tossa otsalla kaikkien tummien hiuksien seasssa vilahti jotain vaaleaa. Jotain hopean harmaata... Sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja hengitys salpaantui. Aivot koittivat ymmärtää, mitä silmät niille viestittivät. Se kesti hetken, mutta tuntui ikuisuudelta. Olin silmätysten mun ensimmäisen harmaan hiukseni kanssa.

Äitiiiii! Puhelu siitä paikasta äidille, vaik olikin jo myöhä. Kerroin karmean löytöni. Äiti teki muutaman tarkentavan kysymyksen ja kun asianlaita oli kirkastunut alkoi lohduttaa. Ihan niin kuin äidit aina tekevät. Kuulemma samoissa vuosissa oli itselleenkin se ensimmäinen harmaa tullut. Ei niitä montaa sen jälkeen ole tullut. Äiti on edelleen tumma hiuksinen. Ei tartte sen hiuksiaan värjäillä. Ei pitäis mullakaan olla hätää. Siis jos olen tullut äitiini. Isäni on ollut jo iät ajat platinan harmaa. Jos mua tarkastellaan kokonaisuutena, on mulla ulkoisesti enemmän isältä perittyä kuin äidiltäni. Nyt mä laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivon, et tämä ominaisuus olis äidiltä. Et siis en harmaantuis. En ainakaan ennen aikojani. Sanotaan ennen satavuotissynttäreitäni.

Selvis, et äiti tuntee tyttärensä. Ja osas arvata, et tää päivä joskus mulle koittaa. Ja kuinka siihen reagoisin. Oli leikannut mulle lehdestä talteen seuraavaa:

Kuva Anna 30 23.7.2009

En mä sitä harmaata karmeutta tohon otsalle jättäny. Nyppäsin pois juurineen. Pah!